|
V |
iisaat ihmiset ovat tienneet kauan aikaa, että Homeroksen teoksia ei kirjoittanut suinkaan Homeros, vaan eräs toinen Homeros-niminen mies. Itse asiassa nykytieteellä on tässä asiassa vielä sanansa sanottavana, kunhan asia tulee ajankohtaiseksi kustannuspuolella ja Homeroksen teoksille löydetään uutta markkinaa.
Nykytiede on mielenkiintoinen kapistus. Olemmehan kaikki huomanneet, miten nopeasti kehittyvä ja uutta tutkimustietoa ja -metodeja ehtymättömästi ammentava ihmislajin hengenviljelyn tuote se onkaan. Erityisesti ravitsemustieteessä on viime vuosina (meidän länsimaisen hyvinvointiyhteiskuntamme iloksi) saatu runsaasti apua vaikkapa siihen suunnatonta kärsimystä aiheuttavaan pulmaan, miten olisi mahdollista syödä kaiken runsauden keskellä mahdollisimman paljon ja monipuolisesti, syömishäiriöittä, kuitenkaan lihomatta ja jopa ilman energian polttamista luonnollisella tavalla. Ihmispoloinen voi tänään markettien lukemattomien hyllymetrien ahdistavassa puristuksessa oppia valitsemaan omat (ravinto)linjansa: Voi keventää ja karpata, luomuilla tai vegata, ihan oman personaltrainingin, mieltymysten tai muun lähestymiskulman perusteella valiten, kiitos nykyravitsemustieteen.
Nykytiede on nyt myös ihmeellisen kulttuurievoluutiota koskevan mullistavan oivalluksen kynnyksellä.
On nimittäin alettu ymmärtää, että kulttuuri ja sen tuotokset ovatkin itse asiassa kehittyneet jostain, jota voitaisiin kutsua vaikkapa kulttuurialkulimaksi. Sen seurauksena voidaan ymmärtää, että esimerkiksi sellaiset herrat kuin Bach, Beethoven, Mozart eivät olekaan oikeastaan yhtään sävellystään varsinaisesti luoneet, vaan he vain ovat saaneet kiinni jonkin sortin möhkäleen tätä kulttuurialkulimaa, joka on jo kehittynyt musiikilliseksi massaksi, ja sitten he ovat ikään kuin ottaneet sitä haltuunsa tietyn määrän ja PAM! Se on oikeissa olosuhteissa asettunut nuottipaperille partituureiksi ja sinfonioiksi ja sonaateiksi ja mitä niitä lajeja onkaan kehittynyt. Samoin on luonnollisesti käynyt runoilijoille, kirjailijoille, kuvataiteilijoille, veistäjille. Rembrandt kantoi mahdollisesti jo geeneissään kuvallista alkulimaa, joka sisälsi erityisen kehitysasteen valon käsittelyyn öljyväreillä. Myös vaikkapa Viktor Hugo tai Charles Dickens olivat vain sattuman oikun uhreja suoltaessaan järkälemäisiä teoksiaan aikalaistensa keskuuteen ja jälkipolville. Väinö Aaltonen ja Henry Moore saivat sattumalta käsiinsä kiveä, joista evoluutio ohjasi heidän vasaraansa kalkuttelemaan outoja muotoja. Kulttuurievoluution huippuna pidettiin vielä jokin vuosikymmen sitten elokuvaa, taiteiden kuopusta, mutta nyttemmin on huomattu, että evoluutiohan se jyllää eteenpäin ja synnyttää kaikenlaista uutta, muu –taidetta muun muassa.
Joitain selvittämättömiä kysymyksiä teoriassa kuitenkin on (onneksi, sillä tarvitseehan nykytieteenkin tutkijoidenkin jostain leipänsä saada). Yksi on se, miksi taideteokset, etenkin ennen uusmodernistista ultraidiokadaaverista kautta syntyneet, voi kuitenkin tunnistaa jonkun tekemiksi? Helpottaisihan suuresti, jos tekijätiedot voitaisiin poistaa kokonaan ja siis kaikenlaiset tekijänoikeudet ja ennen kaikkea niihin liittyvät maksut ja rajoitukset. Vastuun kaikesta voisi siirtää kokonaan Nykytieteen Tulosvastuulliselle Eettiselle Keskushallinnolle, joka käyttäisi niitä kansalaisten parhaaksi ja evoluution edistämiseksi. Mutta jotta tähän päästäisiin, tarvitaan runsaita määrärahoja ja investointeja informaatioon, valistukseen ja uuden ajattelun sisäänajoon koko yhteiskunnassa. Tokihan jokainen ymmärtää, ettei sitä noin vain kukaan mitään luo. Kaikkihan on jo olemassa ja siis kuka tahansa voi kirjoittaa vaikkapa Danten Jumalaisen näytelmän, ei siihen tässä mitään Danteja tarvita. Sattuma vain. Jos teos alkaa näyttää liikaa joltain tekijältä, voidaan nykytieteen keinoin osoittaa, että kyseessä on pelkkä jäänne aikansa eläneestä ajattelumallista.
Toinen, ja vieläkin hankalampi kysymys on, kuinka jatkossa saadaan tuotettua uutta kulttuuria ilman, että kukaan hölmö menee omimaan sitä nimiinsä? Onhan se nyt selvää, että jokaistahan varten Nykytiede ja Yhteiskunta ovat vain antaneet oikeat puitteet ja koulutuksen, jossa sattuma saa poksahtaa uudeksi kulttuurituotteeksi. Tehokkaasti, tuloksellisesti ja runsaasti.
(Haravoija lopettaa ironiset ajatuksensa tähän, koska pahimmat roskaryteiköt on jo raivattu sen avulla ja istahtaa nauttimaan ahkeruustauosta.)
|
P |
ihaa haravoidessa riittää joka kevät ihmettelemistä; miten kuolleiden lehtien alta piipottaa uuden elämän alkuja, jos jonkinlaisia. Osa niistä on puutarhanhoitajan kylvämiä ja vaalimia, osan tuottaa maa itsestään jonkin suuremman mysteerion kautta. Aurinko lämmöllään ja valollaan uudistaa jäätyneen kasvun, pilvet kantavat sateensa pelloille pehmittäen ne jälleen kylvettäväksi uutta satoa kantamaan, linnut palaavat tuhansien kilometrien päästä synnyinpaikalleen… Kevään suunnaton voimanosoitus saa pienen ihmisen maankamaralla ihmetyksen hurmioon aina uudestaan ja vuosi vuodelta yhä syvemmin.
Sanokoon nykytiede tai tämän maailman viisaat ihan mitä tahansa, ainakin minun silmäni, ymmärrykseni ja sydämeni näkevät luomakunnassa Tekijänsä, Luojansa Jäljen. Minulle se kertoo, etenkin joka kevät, siitä valtavasta taidosta, viisaudesta ja rakkaudesta, joka Hänellä on kaikkia luotujansa kohtaan. Pienin ötökkä ja raisu kevättuuli, ohikiitävä linnunliverrys ja ohuenohut hämähäkinseitti, iltavalossa hyrisevä hyttysparvi ja käenrieskan vaatimaton uhmakkuus hennossa vihervartisessa mättäässä, valkovuokon punnerrus juurisulaneen jäämassan alta… kaikki on Sattumaa Suuremman Auteurin suunnittelua ja tuotosta.
Eikö olisi outoa, jos me tunnistamme Sibeliuksen ja Koivun, Kaurismäen ja Leinon, Rautavaaran ja Topeliuksen, mutta emme haluaisi oppia tuntemaan omaa Luojaamme ja Lunastajaamme?
Miettii Pihapiipertäjä wannabe Kotipuutarhuri
